Tutkimusta oppimassa

Viime viikot ovat menneet tutkimusten parissa - oman ja opiskelijoiden. On mukava nähdä, miten tutkimusviestinnän taidot kehittyvät työtä tekemällä - itsellä ja opiskelijoilla. Viimeisimmät keskustelumme ja pohtimisemme ovat pyörineet tutkimuseettisissä ja teknisissäkin tavoissa lainata tekstejä omassa tutkimuksessa. 

On hauska huomata, että maailma ei ole tässäkään valmis. Vähän väliä tulee eteen ennen ratkaisemattomia ongelmia. Tekniikan alalla lähteet ovat moninaisia eivätkä aina kovin vapaasti tai helposti edes saatavissa eikä niiden alkuperäkään ei aina ole aina helposti jäljitettävissä. Toisaalta aines on usein englanninkielistä, mikä sekin asettaa toisinaan aitoja ylitettäväksi, jos tekniikan alan kieliopinnot kaipaavat erityistä harjoitusta. Tekniikan alalla erilaiset säännöt, määräykset ja ohjeet tapaavat myös päivittyä usein, tiedonhankinnan taito omalla alalla onkin yksi keskeisimmistä taidoista osaamisessa.

Tutkimuksen rakenteen ja kielenkin kanssa olemme kovasti työtä tehneet. Kun asiat halutaan ilmaista selkeästi, ne ilmaistaan mielellään kuvana.  Turhalta tuntuu selittää asioita moneen kertaan tiivistellen, laventaen ja syventäen, ja sitten vielä pohtienkin. Vuosien kokemuksella sanoisin, että näin voitaneen yleistää insinööriopiskelijan sisäsyntyinen tapa tuottaa tietoa, eikä se ole ollenkaan huono tapa paikassaan. Jotta koko totuus saisi paikkansa, on toki myös todettava, että jo lähtökohtaisesti hyviä kirjoittajia on paljon ja mikä parasta, tekemällä opitaan todella nopeasti. 

Pilkut, yhdyssanat, ammatillinen sanasto, termien selittäminen, lähdeuskollisuus, viittaustavat, tieteellinen tyyli erotuksena arkityylistä ovat kysymyksiä, joihin palataan aina uudelleen ja uudelleen - ja varmasti palataan jatkossakin. Työskentelemme alueella, joka on jokaiselle tutkimusraporttia tekevälle omalla tavallaan erityinen asia. Vaikka teoria näissä asioissa on yhteinen, taito soveltaa sitä omaan kirjoitustyöhön on yksilöllistä, kun asioita harjoitellaan. Parasta lienee se, että tekemällä oppii koko ajan lisää itse kukin meistä.

Kenen pitikään olla asiantuntija?

Päivänä eräänä päätin mennä kodinkonealan yritykseen tutustuakseni erilaisiin uuni- ja liesitasovaihtoehtoihin alan asiantuntijan avustuksella. Liikkeeseen päästyäni ystävällinen myyjä tuli heti kysymään, miten voisi olla avuksi. Ilmoitin asiani ja kävelimme yhdessä putiikin perälle, jossa mallit olivat nätissä rivissä. Kaikki hyvin tähän asti, palvelu pelaa.

Heti kävi kuitenkin selväksi, että tämä asiantuntija ei tiedä näistä laitteista varmasti senkään vertaa kuin minä, minä ainakin olen takuuvarmasti käyttänyt vastaavanlaisia teknisiä vempaimia päivittäin. Yhdessä luimme rintarinnan tuotteiden kylkeen liimattuja tuotekuvauksia, yritimme avata uuninluukkuja ja hakea paistolämpömittarin paikkaa, onko sitä vai ei - molemmat yhtä asiantuntevasti. Tuli vähän säälikin siinä asiakaspalvelijaparkaa. Hiki taisi hänen tulla, puhetta piti pitää yllä, vaikka juuri ei asiaa ollutkaan. Hän kuitenkin vielä päätteeksi antoi tosi näppärän neuvon: netissä on tosi hyvin tietoa näistä, hekään eivät kuulemma ole moneen vuoteen saaneet valmistajien toimittamia esitteitä myymäläänsä. No harmi heille, ei siinä sitten muuta kuin takaisin nettiin.

Ajatus pysähtyi tämän - ei varmasti niin ainutkertaisenkaan kokemuksen jälkeen kysymykseen, kenen pitikään olla tässä asiantuntija? Allekirjoittaneen asiantunteva ratkaisu oli, että tässä ei tämän pitemmälle nyt kannata jatkaa. 

Onko asiantuntijuus sittenkin sitä, että osaa hakea tietoa tarvitsemastaan asiasta - tietoa on jokamiehelle tänä päivänä saannissa asiasta kuin asiasta ja varsin helpostikin vielä. Onko asiantuntijuuden taito siinä, että osaa poimia sieltä oikean ja toden tiedon vai onko se sittenkin siinä, että osaa edustamansa asian ja pystyy siitä kertomaan myös muille? Itse kallistun kyllä edelleen jälkimmäiselle kannalle. Kokonaan toinen juttu on tehdä työtään jokamiehen taitoihin kuuluvalta pohjalta, periaatteessa ainakin suurin osa väestöstä pystyy kyllä nettisivuja lukemaan ja käyttäjäkokemuksien kautta hyviä vinkkejä tuotteista saamaan. Joskus sitä vain niin toivoo voivansa päästä helpommalla, ihan live-kontaktissa, asiantuntevaan palveluun luottaen - mikä muuten sitten toteutuikin, kun se asiantunteva asiakaspalvelija löytyi.

Muuttuuko työ, pitääkö meidänkin muuttua?

 

Luen parhaillaan teoksia työelämän muuttumisesta, juuri nyt käsissäni Kohti uutta työelämää -teos. Hetki sitten lueskelin Antti Kasvion ajatuksia työelämän murroksesta. Niissä puhutaan muun muassa innovatiivisuuden uusista odotuksista työelämässä. Miten innovatiivisuus saadaan toteutumaan työelämässä, miten innovatiivisuutta voi oppia ja mitä innovatiivisuuden syntyminen edellyttää työltä? Innovatiivisuus liittyy käsittääkseni luovuuteen, luovuuteen liittyy vapaus ja tila ajatella ja kokemus siitä, että hallitsee omaa työtään. Luovuutta ja innovatiivisuutta edeltää usein luottamus. Työelämässä se merkitsee luottamusta siihen, että omassa työyhteisössään tulee huomatuksi, kuulluksi ja huomioon otetuksi - ilmapiiriä, jossa kannustetaan oma-aloitteisuuteen, kiitetään saavutuksista ja annetaan arvostusta yritteliäisyydelle, vaikka aina ei onnistuttaisikaan.

Jos jo valistuksen aikaan 1700-luvulla oivallettiin, että ihminen voi tiedoillaan ja taidoillaan alistaa luonnonvoimia palvelukseensa, tiedon merkitys tässä nykyisessä uudessa työelämässä on saanut kokonaan uuden suunnan. Luonnon ja ympäristön resurssit on havaittu rajalliseksi ja kestävästä kehityksestä on tullut päämäärä. Kestävään kehitykseen liittyy paitsi ekologinen, myös inhimillinen ja taloudellinen ulottuvuus. Tuotannon kasvu edellyttää tuotteita, joiden valmistuskustannuksia voidaan hallita, toisaalta aineeton pääoma on nostanut arvoaan tietotyön lisäännyttyä. Me myös ymmärrämme, että on ajateltava myös lapsiamme ja lapsenlapsiamme ja sitä, millaisen maailman heille jätämme.

Uutta työtä on kuvattu kommunikatiivisena, verkottuneena ja sosiaalisuutta vaativana, usein globaalina tietotyönä. Kuulostaa varsin selkeästi siltä, aineettoman pääoman hallinnan merkitys ja sen ymmärtäminen tuotannon voimavarana työelämässä on vain kasvamaan päin.

Ihan konkreettisesti ajateltuna se merkitsee sitä, että työntekijän korvienväli on paikka, johon kannattaa panostaa.  Sellaiset asiat kuin työhyvinvointi, työilmapiiri, mahdollisuus itsensä kehittämiseen, työssä saatu arvostus ja tunnustus ja ihmisten johtamisen problematiikka tulevat säilymään in-asioina tulevaisuudessakin asiantuntijatyössä. Mielenkiintoista on nähdä, millaisia uusia johtamisen ja esimies- ja alaistaitojen ”ismejä” uuden työn ympärille vielä kehittyy.

Viitteinä teokset:

Heiskanen Tuula & Leinonen Minna & Järvensivu Anu & Aho Simo (toim.) 2008. Kohti uutta työelämää. Tutkimuksen näkökulma työelämän kehitykseen. Tampereen yliopistopaino Oy. Tampere.

Kasvio, A. & Träder, J. 2007. Työ murroksessa: artikkelikokoelma. Helsinki: Työterveyslaitos.

Tapahtui elävässä elämässä

Tänään putosin taas akseleen arjen suuntaan. On mukava suunnitella tunteja ja yrittää aina haastaa itsensä pikkuisen parempaan suoritukseen - sitten on toisaalta mukava, että ovesta astuu opiskelija, joka pari kertaa vuosi takaisin tunnilla käytyään kyselee menneiden tuntien tuottaman arvosanan perään. Ei tuottanut, valitettavasti. Niin tässä sitten miettii, mitkä olivatkaan ne osaamistaito-odotukset - erityisesti kenen odotuksien mukaan pitää mennä?

Opettajankouluttajankin roolissa olen opettanut, että yksilön osaaminen ja osaamistarve pitäisi pystyä ottamaan huomioon opetuksessa. Välillä on hyvä kysyä, kuka määrittää tarpeen? Minä? Työnantaja? Opiskelija? EQF ja NQF? Lopulta opiskelija on suoraan vastuussa osaamisestaan työnantajalle. Parhaimmillaan korkeakoulu voi olla hyvän oppimisen mahdollistaja ja ehkä siinäkin vielä parhaimmillaan oppimisen halun ja kyvyn kasvattaja - valmiutta kasvaa ja kehittyä asiantuntijaksi alallaan vielä tutkinnon jälkeenkin tarvitaan. Elinikäisen oppimisen aikakaudella opettajankin on hyvä katsoa vähän kauemmas.

Asiantuntijuus tunnistetaan verkostoissa

Työelämätutkimukset kertovat asiantuntijatyön verkottumisesta. Yksi tuoreimpia raportteja on EK:n Oivallus, joka juuri kului käsissäni ja joka on helposti saatavissa osoitteessa www.ek.fi/oivallus. Koulutuksen puolella ammattikorkeakoulussa on jo lähtökohtana ollut monialaisuus ja sen kunnioittaminen. Sen myöntäminen, että on hyvä tunnistaa oma osaamisensa, ja myös sen rajat, ja samalla oppia käyttämään hyväksi kollegan toisenlaista asiantuntijuutta, on osa verkostossa kasvamista. Tässä riittää vielä opittavaa yksilösuorittajien suomalaisessa työelämäkentässä.

Monessa asiantuntijaorganisaatiossa tämä on kuitenkin kehityksen seuraavaa askelta. Ensin piti ymmärtää, kuka on asiantuntija ja opittiin, että asiantuntijuus on jotakin syvää ja erityistä usein hyvin kapealla sektorilla. Tämä pitää kyllä edelleen paikkansa, mutta ei enää riitä. Sen lisäksi pitäisi pystyä kasvattamaan sen verran leveät hartiat, että jaksaa päätään kannatella monialaisissa, monikulttuurisissa ja verkottuneissa toimintaympäristöissä yhtenä verkoston toimijana. Sanotaan, että asiantuntijuus määritellään vasta sosiaalisen hyväksynnän kautta.

Uudet, verkottuneet ympäristöt edellyttävät paitsi teknisiä viestinnän taitoja ja taitoja ilmaista osaamisensa niin, että toiset ovat sen valmiita ”ostamaan”, myös ihan yksinkertaisilta kuulostavia hyvän käyttäytymisen taitoja ja aidon läsnäolon taitoa. Dialogisuus on verkostoissa toiminnan avainsana ja oikean dialogin syntyminen edellyttää sosiaalista älyä ja luottamuksen ilmapiirin syntymistä, sehän syntyy vain aidosta halusta yhdessä tekemiseen. Ilman näitä taitoja verkostot saattavat käydä ohkaisiksi ennen kuin huomaakaan.

Mihin insinööri tarvitsee viestintää?

Olen mukana valtakunnallisessa korkeakoulujen kielten ja viestinnän osaamiskuvaushankkeessa, jossa kymmenet alan asiantuntijat korkeakouluista ovat luomassa yhteisiä linjauksia, perustuen sekä kansallisiin että kansainvälisiin laatu- ja arviointikriteereihin. Tyhjän päälle ei siis tarvitse rakentaa kilpailukykyistä ja läpinäkyvää koulutusta aikamme hyvän hengen mukaan.

Viime kerralla olimme saaneet kotiläksyksi perehtyä erilaisiin osaamistaito-odotuksia esittäviin tutkimusraportteihin ja erityisen painopisteen saikin keskustelu työelämän osaamistaito-odotuksista, tässä tapauksessa erityisesti insinöörialoilla. Yleisesti voitiin todeta, että kvalifikaatiot, joita odotetaan, ovat sekä yliammatillisia että koulutusalakohtaisesti vähintään painotuksiltaan ja opetukseen sovelletuin menetelmin eriytyviä.

Kokoukset, neuvottelut, asiantuntijaesitykset, esimiestehtävät, tiimi- ja verkostotyöskentely, projektiryhmät, edustustilaisuudet, myynnin ja markkinoinnin tilanteet, raportointi, dokumentointi,  tiedottaminen jne. ovat insinöörin tehtäväkuvassa mukana olevia asioita. Mistään näistä tehtävistä ei selviä ilman viestintää - kirjallista ja suullista sellaista. Edellä mainituista on johdettavissa erinomaisen suuri määrä asioita, joita pitäisi hallita - mm. kokouksiin ja neuvotteluihin liittyvän tekniikan ja taktiikan hiominen, erilaisten dokumenttien ja raporttien tekninen ja sisällöllinen toteutus, esimies- ja alaisviestintä, tiimi- ja ryhmätyötaidot, puhe-esitystekniikka ja taktiikka, argumentointitaidot, dialogi jne., unohtamatta, että hyvän kielitaidonkin, jopa suomen kielen taidon perään kysytään tänä päivänä. Missä määrin ja tietysti myös millä laadullisilla painotuksilla näitä ja paria muutakin asiaa koulutuksessa käsitellään, on yksi tärkeä kysymys, kun osaamistaitoa ja sen arviointimäärittelyä ollaan valtakunnassa tekemässä.

Herkällä korvalla kuullaan joka tapauksessa työelämästä tulevia viestejä ja tänä päivänä valtavirta näyttää olevan suorassa linjassa sen kanssa, miten asia myös viestinnän asiantuntijoiden piirissä nähdään. Teknisen ja taidollisen viestintäosaamisen lisäksi ne ns. hyvät tyypit ovat kysyttyjä. Sekin on hyvä muistaa, että kaikkien ei tarvitse välttämättä olla kaikessa hyviä, työtkin vaihtelevat ja oma paikka osataan varmasti löytää työelämästä ennemmin tai myöhemmin.Oma osaaminen on kuitenkin hyvä osata osoittaa. Korkeakoulun tärkeä tehtävä on kuitenkin pitää kiinni siitä minimilaatuperusteesta, opiskelijan valinta on taso, mihin hän tyytyy sen jälkeen.

Insinöörikoulutus ammattikorkeakoulutuksen mukana uudistuu merkittävällä tavalla 2014

Tammikuun Inssiseminaarissa opetus- ja kulttuuriministeriöstä johtaja Hannu Sirén esitteli tilannekatsauksen, jossa käsiteltiin mm. tulevaisuuden insinöörikoulutuksen koulutusrakennetta. Koko esitys ja muu seminaariaineisto on nähtävissä osoitteessa www.inssihanke.fi.  Tässä joitain otteita koulutusrakennetta koskevasta keskustelusta ja OKM:n terveisistä Inssi-seminaarissa:


Vuoden 2014 alusta ammattikorkeakoulujen rahoitusmalli, toimiluvat ja koulutusvastuut uudistuvat

Vuoden 2014 alusta ammattikorkeakoulut toteuttavat koulutustaan koulutusvastuu-periaatteella, mikä merkitsee sitä, että OKM:n koulutusohjelmapäätöksistä luovutaan. Samalla vahvistetaan ammattikorkeakoulujen autonomiaa koulutuksen järjestämistavoissa.Koulutusvastuut ja toiminnan muut edellytykset määrätään toimiluvassa, tavoitteena koulutuksen entistä parempi työelämän osaamistarpeisiin vastaaminen.

Korkeakoulujen rahoitus perustuu pääosin suoritettuihin tutkintoihin, opetuksen laatuun, vaikuttavuuteen, tehokkuuteen ja työllistävyyteen. Ajankohtaiseen opetuksen laadun mittaamiseen liittyvä keskustelu kirvoitti kielenkantoja seminaarissa erityisesti. Erityisesti suoritettujen opintopisteiden käyttämistä laadun mittarina sai kritiikkiä ammattikorkeakoulujen edustajien joukossa. Laadulliseen mittaamiseen tunnuttiin kaipaavan uudenlaisten mittareiden kehittämistä.

Tekniikan alan kouluttajia erityisesti kiinnostava asia oli myös tämänhetkinen tilanne koulutusvastuunimikkeiden luomisessa. Pohdinta oli alustavaa, mutta toisaalta hyvin samansuuntaista kuin Inssi-hankkeessa esitetty alustava kaavailu. Hannu Sirèn toi esille suunnitelmavaiheen, jossa tekniikan ammattikorkeakoulututkinto toteutettaisiin insinööri (AMK) -tutkintonimikkeellä seuraavissa koulutusvastuualueissa: energia- ja ympäristötekniikka, informaatioteknologia, konetekniikka, prosessitekniikka, rakentamistekniikka, sähkö- ja automaatiotekniikka, logistiikka, palo- ja pelastusala sekä tuotantotalous. Näiden lisäksi rakentamistekniikassa olisi mahdollista kouluttaa rakennusmestari (AMK) -tutkintoja ja prosessitekniikassa laboratorioanalyytikko (AMK) -tutkintoja. Merenkulun ammattikorkeakoulututkinnosta valmistuttaisiin nimikkeellä merikapteeni (AMK).

Samaan aikaan ammattikorkeakoulu-uudistusten kanssa valmistellaan säädösmuutokset myös erikoistumiskoulutusta koskien. Erikoistumiskoulutus korvaa sekä nykyiset ammattikorkeakoulujen ammatilliset erikoistumisopinnot että yliopistojen erikoistumiskoulutukset ja -opinnot. Erikoistumiskoulutus voi olla tutkintoja täydentävää ja tutkintojen osana toteutettavaa koulutusta. Niitä toteutetaan vähintään 30 opintopisteen laajuisina koulutuksina, joilla pyritään korkeakoulututkinnon suorittaneiden täydennyskoulutusmahdollisuuksien parantamiseen.


Inssiseminaari on taas osoittanut olevansa tärkeä yhteinen foorumi ajankohtaiselle koulutuskeskustelulle tekniikan alalla. Inssihanke.fi tuo tätä keskustelua yleisesti esille, kannattaa käydä katsomassa.